Tehtävä torstaina 7.2

Lue teksti ja vastaa vihkoosi kysymyksiin jotka ovat tekstin lopussa.

Jos maapallon tulevaisuus ahdistaa, muista ympäristönsuojelun suuret voitot – Laaja tiedeartikkeli kertoo muun muassa, miten otsonikato ja happamat sateet saatiin kuriin

Myrkyllinen lyijy katosi bensiinistä, ja kaikki voittivat. Suomen saastuneet sisävedet puhdistettiin, ja kaikki kiittävät.

ILMATIETEILIJÄT säikähtivät vuonna 1985. Otsonikerros Etelämantereen yllä oli ohentunut lähes 70 prosenttia aiemmista mittauksista.

Havainto oli niin hurja, että sitä luultiin ensin virheeksi. Vasta laitteistojen tarkistuksen jälkeen tutkijat uskalsivat kertoa julkisesti löydöstään.

Kolmen happiatomin muodostamaa otsonia on ilmakehässä vähän, vain muutamien miljoonasosien verran. Valtaosa siitä on 15–30 kilometrin korkeudessa.

Jos ilmakehä puristettaisiin maan pinnan paineeseen, siitä tulisi seitsemän kilometriä paksu, ja otsonia riittäisi kolmen millimetrin kerrokseksi.

Ilman sitä me emme kuitenkaan voisi elää täällä. Otsoni imee itseensä Auringon ultraviolettisäteilyä, joka vaurioittaa eliöiden perimää. On arvioitu, että ilman otsonikerrosta elämää olisi ainoastaan merissä ja syvissä järvissä.

Etelämantereen otsonikato oli siis todellinen uhkakuva koko nykyiselle biosfäärille, maapallon osalle, jossa elämä on mahdollista.

VAIKKA havainto lähes puhjenneesta otsonikerroksesta tuli yllätyksenä, ilmiön syntymekanismi tunnettiin.

Ihmisen tuottamien freonikaasujen tiedettiin muodostavan yläilmakehässä klooria, joka puolestaan hajottaa otsonia hapeksi ja vapaiksi happimolekyyleiksi. Näitä freonikaasuja ovat muun muassa jäähdytyslaitteissa käytetyt cfc-ja hcfc-yhdisteet sekä palonestoaineiden bromiyhdisteet. Niiden sisältämät kloori ja bromi ovat otsonia tuhoavia katalyyttejä. Molemmat yhdisteet ovat ihmisen luomia.

Freonien ja kloorin otsonia hajottava vaikutus oli kuitenkin arvioitu huomattavasti todellista vähäisemmäksi.

Tutkijat eivät heti ymmärtäneet, miksi voimakkain ohenema näkyi juuri eteläisellä napa-alueella. Myöhemmin selveni, että tämä johtuu napa-alueen poikkeuksellisesta ilmastosta.

Talvisin syntyvä polaaripyörre eristää navan yläpuolisen ilmamassan ja antaa sen jäähtyä hyvin kylmäksi. Alle –78 asteessa ilmakehään syntyy helmiäispilviä. Niiden kiteet tarjoavat freonien katalyyttisille aineille erinomaisen alustan pilkkoa otsonia.

”OTSONIAUKKO” oli 1980-luvun puolivälissä suuri uutinen. Havainto otettiin pääosin vakavasti, vaikka ihan kaikki – ennen muuta freoniteollisuus – eivät sitä ensin edes uskoneet.

Kansainvälinen yhteistyö ongelman ratkaisemiseksi alkoi nopeasti ja huipentui jo vuonna 1987 Montrealin sopimukseen, jossa sovittiin noin sadan otsonikatoa aiheuttavan yhdisteen käytön lopettamisesta vuoteen 2000 mennessä. Sopimukseen on sittemmin sitoutunut 196 maata eli käytännössä koko maailma.

Satelliitti paljasti luvattoman käytön

SIIRTYMÄAIKOJA kiristettiin myöhemmin, ja vuonna 2010 cfc oli kielletty kaikkialla maailmassa. Kigalin kokouksessa vuonna 2016 sopimuksen piiriin otettiin myös cfc:n ja hcfc:n korvanneet hfc-kaasut. Ne eivät aiheuta otsonikatoa mutta ovat voimakkaita kasvihuonekaasuja.

Sopimus on toiminut. Vaikka freonikaasut hajoavat hitaasti, 20–1 000 vuodessa, niiden määrät ilmakehässä ovat alkaneet laskea. Samalla myös otsonikerroksen ohentuma on alkanut pienentyä. Otsonikerroksen oletetaan elpyvän ennalleen tämän vuosisadan puolivälin jälkeen.

Kehitys ei kuitenkaan ole täysin suoraviivaista, kertoo otsonitutkimusta 1980-luvulta saakka tehnyt professori Erkki Kyrölä Ilmatieteen laitoksesta.

Ohenema on jo paksuuntumassa, vaikka se satelliittikuvassa näyttääkin vielä aukolta.

”Katson juuri uusimpia lukuja, ja niissä on taas pientä otsonin alenemaa. Pidemmän aikavälin trendi menee kuitenkin ennusteiden mukaan.”

FREONEJA seurataan sekä pintatason näyttein että satelliiteilla. Viime vuosina havaittiin yllättäen yhden kielletyn yhdisteen, cfc-11:n, päästöjen lisääntyneen. Lähde pystyttiin paikantamaan itäiseen Aasiaan. Environmental Investigation Agency -järjestö jäljitti päästön Kiinan teollisuuteen. Siellä jotkin tehtaat ovat kustannussyistä käyttäneet yhdistettä lämpöeristeissä.

Kyrölä uskoo, että luvaton käyttö saadaan pian loppumaan: ”Kiina on yleensä ottanut ympäristöasiat vakavasti.”

Otsonikadon hoitoa voi syystä pitää tieteen ja kansainvälisen politiikan yhteisenä voittona: tutkimustuloksiin tartuttiin nopeasti, sopimuksia saatiin aikaan ja niistä on pidetty kiinni. Seuraukset ovat hyviä ja jo mitattavissa.

Esimerkki antaa toivoa, kun yritämme ratkoa esimerkiksi ilmastonmuutosta. Tosin siihen on vaikea neuvotella samalla tavoin kaikkia tyydyttävää ratkaisua , Kyrölä huomauttaa.

”Otsonin kohdalla mekanismi on melko selkeä ja ongelman hoitaminen suoraviivaista: kiellettiin haitalliset aineet.”

Apua oli myös siitä, että freonien tilalle oli kohtuullisen yksinkertaista kehittää korvaavia yhdisteitä.

Lyijybensiini jäi historiaan – haittoihin havahduttiin Yhdysvaltojen autokaupungeissa

NESTEEN tutkimuskeskukseen Porvooseen tuotiin vuonna 1985 Saksasta valkea Opel Ascona. Tavalliselta näyttänyt kulkupeli oli muutoksen airut: se oli Suomen ensimmäinen katalysaattorilla varustettu auto. Pakokaasujen käsittelyyn tarkoitettu laite muunsi hään hiilidioksidiksi, hiilivetyjä vedeksi ja hään ja typen oksideja typpikaasuiksi. Kuusi vuotta myöhemmin katalysaattorit olivat jo pakollisia kaikissa uusissa autoissa.

Nesteen jalostamolle Opel oli kuljetettu siksi, että katalysaattoriauto tarvitsi uudenlaista bensiiniä. Sen piti olla lyijytöntä, koska lyijy tukki katalysaattorin nopeasti.

Bensiiniä oli alettu terästää tetraetyylilyijyllä 1920-luvulla. Lyijy tiedettiin myrkylliseksi soluille, mutta sen käyttöön oli hyvät perusteet. Bensiinin laatu nimittäin heitteli suuresti, mikä rikkoi moottoreita.

Pulma johtui pitkälti puristuskestävyydestä, jota mitataan oktaaniluvulla. Luku määrittää, kuinka tiiviiksi ilman ja bensiinin seoksen voi polttomoottorissa puristaa ennen kuin räjähtää.

Bensiiniä jalostetaan raakaöljystä, jossa on erimittaisia hiiliatomien ketjuja. Mitä lyhyempi ketju, sitä alhaisempi oktaaniluku. Yksi helppo tapa parantaa oktaanilukua on lisätä bensiiniin lyijyä. Se sitoutuu hiiliketjuihin ja pidentää niitä.

Muutamia vuosikymmeniä sitten kulkupeleihin tankattiin lyijypitoista bensiiniä. (KUVA: HS)

VAIKKA lyijyn haitallisuudesta oltiin tietoisia, sitä pidettiin lähinnä bensiinin käsittelyyn liittyvänä ongelmana. Vuonna 1928 Yhdysvaltojen korkein terveysviranomainen linjasi, ettei bensiinin lyijy aiheuttanut merkittävää terveysriskiä.

1960-luvulla tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Autokanta kasvoi erityisesti Yhdysvalloissa. Siellä huomattiin, kuinka lyijy levisi autoista ilmaan, luontoon ja ihmisiin.

Kun lasten lyijylle altistumista tutkittiin verikokein, havaittiin, että lyijy on maanlaajuinen ongelma. Erityisen paha ongelma oli Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jälkeen rakennetuissa suurissa esikaupungeissa, joissa autot olivat tärkein ja usein ainoa liikkumismuoto.

Vuonna 1970 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että lyijyhiukkasten pitoisuus ilmassa kasvoi muun muassa San Diegossa viiden prosentin vuosivauhtia, ja aerosolien isotooppinen rakenne oli sama kuin bensiinien lyijyn.

Edelleen kuitenkin luultiin, ettei lyijyllä ollut juuri merkitystä paitsi akuutissa lyijymyrkytyksessä, joka tuhosi hermosoluja. Kuviteltiin, että haittoja ei ole, mikäli veren lyijypitoisuus pysyy alle 500 mikrogrammassa litraa kohti.

1970-luvulla lukuisat tutkimukset osoittivat, että paljon pienempikin altistus – alle 150 mikrogrammaa litrassa – varhaislapsuudessa on yhteydessä esimerkiksi älyllisen kehityksen häiriöihin. Lyijy kytkeytyy myös moniin muihin terveyshaittoihin, kuten munuaisvaurioihin, kuulohäiriöihin ja anemiaan.

Tulokset herättivät pelkoa suuressa yleisössä, ja päättäjät reagoivat. Päästörajoituksista säädettiin ensin Kaliforniassa ja myöhemmin kaikissa Yhdysvaltojen osavaltioissa.

Ympäristöön kerääntyneen lyijyn lisäksi rajoituksiin oli toinenkin syy: katalysaattorien yleistyminen. Niiden käyttöönotto edellytti bensiinin lyijystä luopumista.

Yhdysvalloissa lyijy kiellettiin bensiinissä vuonna 1974. Sieltä kielto levisi Japaniin ja käytännössä koko maailmaan. Suomeen kielto ehti 1995.

Nykyään lyijyllinen bensiini on autoliikenteessä sallittua enää Afganistanissa ja Irakissa. Lisäksi sitä käytetään joissain pienlentokoneissa.

Lyijyn kielto vähensi jopa rikoksia?

LYIJYÄ on käytetty myös esimerkiksi maaleissa metallivärien lähteenä ja kuivumisen nopeuttajana. Monissa Euroopan maissa lyijymaalien käyttöä rajoitettiin jo 1900-luvun alkupuolella. Yhdysvalloissa kielto saatiin aikaan vasta 1970-luvun lopulla.

Kieltojen vaikutukset ovat selviä. Ilman lyijypitoisuus on globaalisti laskenut 98 prosenttia siitä, mitä se oli ennen rajoituksia. Lyijyn hupeneminen näkyy myös verikokeissa: ihmisten lyijyaltistus on nykyisin hyvin pientä.

Oxfordin yliopistossa työskentelevä psykologi Bernard Gersh on esittänyt teorian, jonka mukaan jopa rikollisuuden lasku Yhdysvaltojen kaupungeissa johtuisi lyijyn kieltämisestä.

Logiikka menee näin: lyijy haittaa vastasyntyneiden aivojen kehitystä ja altistaa aggressiiviselle käytökselle. Koska lyijyn vaurioittamia ihmisiä ajautuu tästä syystä rikollisuuteen, lyijyn vähentyminen siistii tilastoja.

Teoriaa ei ole hyväksytty varauksetta. Totta kuitenkin on, että länsimaiden rikollisuus on laskenut yhtaikaa lyijyn vähenemisen kanssa.

MENETETTIINKÖ lyijyn mukana jotain? Bensiinin laatu ei ole sen huonompaa kuin lyijynkään aikana, kertoo Nesteen pääasiantuntija Seppo Mikkonen. Hän oli aikoinaan mukana tutkimassa Opel Asconaa ja katalysaattorin sopimista Suomen talveen.

”Bensiini on sekoite, jossa on kymmenkunta ainesosaa. Lyijyn korvaaminen muilla menetelmillä ei ole mitenkään mahdotonta. Täysin samat oktaaniluvut ja tasalaatuisuus on mahdollista saavuttaa myös toisilla tavoilla.”

Nykyisin bensiinin hiiliketjujen koostumusta manipuloidaan katalyyttien avulla korkeissa lämpötiloissa. Nämä menetelmät ovat kemiallisesti työläämpiä kuin lyijyn lisääminen ja siksi kalliimpia. Lyijyn käyttö tekisikin bensiinin valmistuksesta halvempaa.

Silti Mikkonen pitää lyijybensiinin haikailua puhtaana nostalgiana. Kun lyijy jätettiin pois, kaikki voittivat. Vaihtoehtoisia tekniikoita löytyi. Ei tarvinnut palata 1910-luvun laadultaan vaihtelevaan bensiiniin. Mistään ei pitänyt luopua.

Happamat sateet pysäytettiin – Rikkipäästöt puolittuneet Euroopassa

Hapan laskeuma tuhosi metsää muun muassa Saksan Baijerissa. (KUVA: ALAMY STOCK PHOTO)

HAPPOSATEET. Termi on varmasti tuttu kaikille 1980-luvulla koulua käyneille tai mediaa seuranneille. Mielikuva taivaalta satavasta haposta, joka saa havupuut pudottamaan neulasensa ja aluskasvillisuuden kuolemaan, on ahdistava.

Enää happosateista ei juuri puhuta. Mitä tapahtui? Vai oliko koko kohu liioittelua?

Happamissa sateissa sinänsä ei ollut mitään varsinaisesti uutta tai yllättävää. Jo 1800-luvulla huomattiin, että fossiilisten polttoaineiden palamisen sivutuotteina syntyvät typen ja rikin dioksidit reagoivat ilman kosteuden kanssa ja muodostavat typpihappoa ja rikkihappoa. Sateen mukana hapot joutuvat maahan ja vesistöihin.

Happoa sisältävä sade happamoittaa maata, johon se laskeutuu. Happamoituminen taas heikentää maan ravinteikkuutta ja liuottaa siihen monille eliöille myrkyllistä alumiinia ja raskasmetalleja. Tunnetuin oire on havupuiden harsuuntuminen eli se, että puut pudottavat neulasiaan.

Pohjoismaat huolestui ensin.

ILMIÖTÄ pidettiin kuitenkin vähäisenä ja paikallisena tehdaspaikkakuntien ongelmana. Käsitys muuttui 1950–1960-luvuilla.

Hieman yllättäen happamista sateista huolestuttiin ensimmäisenä Pohjoismaissa. Täällä happamoitumisen vaikutukset näkyivät selvimmin, erityisen voimakkaasti Etelä-Norjassa. Tämä johtui siitä, että happamat sateet kulkeutuivat ilmavirtausten mukana Pohjolaan Keski-Euroopasta ja Britanniasta.

Etenkin Itä-Saksan, Puolan ja Tšekkoslovakian raja-alueen kaivos- ja teollisuuskeskittymä, niin sanottu Musta kolmio, suolsi rikkiä ja typpeä ilmaan. Tärkein syy oli se, että energiaa tuotettiin näillä alueilla fossiilisilla polttoaineilla, varsinkin huonolaatuisella ruskohiilellä.

Pohjoismaissa ylimääräistä levottomuutta aiheutti maan herkkyys: hedelmällinen kerros on täällä ohut ja siksi happamoitumiselle altis.

Suurin huoli koski nimenomaan herkkää pohjoista luontoa, eikä päästöjen vaikutuksista ihmisen terveyteen juuri puhuttu. Vasta myöhemmin esiin on tullut tutkimuksia, jossa esimerkiksi Itä-Saksan lasten astmaa on selitetty happamoitumisella.

HAPPOSATEET olivat esillä YK:n ensimmäisessä ympäristökokouksessa, joka pidettiin Tukholmassa vuonna 1972 .

Se johti neuvotteluihin, joiden pohjalta luotiin saman vuosikymmenen aikana YK:n alainen happamoitumista seuraava ja tutkiva Emep-ohjelma. Lisäksi saatiin aikaan kaukokulkeutumissopimus, jossa Euroopan maat sitoutuivat vähentämään rikin ja typen päästöjään erikseen sovittujen prosenttiosuuksien mukaan.

Sopimus on tuottanut tulosta. Rikkipäästöjen määrä on pudonnut Euroopassa alle puoleen 1970-luvun alun tasosta. Suunnilleen samaan on päästy myös Pohjois-Amerikassa. Keinoja ovat olleet entistä paremmat polttolaitokset, rikittömät polttoaineet ja voimaloiden päästöjen rikinpoisto.

Rikinpoistossa syntyvää materiaalia voidaan hyödyntää maanrakennuksessa ja rakennusteollisuudessa. Sitä voidaan käyttää esimerkiksi sidosaineena betonin valmistuksessa.

Tämä ei aiheuta uhkaa ympäristölle: niin kauan kun rikki ei joudu ilmaan, se ei se muodosta veden kanssa happoa. Reagoidakseen rikki tarvitsee ilmakehän otsonia.

Kiinassa happamoituminen jatkuu

TYPEN poisto on hankalampaa. Poltto ei vähennä sitä yhtä tehokkaasti kuin rikkiä, eikä sen palokaasuja saa pestyä vedellä kuten rikin. Typpioksideja saadaan kuitenkin talteen voimaloissa esimerkiksi ureasuihkuilla.

Silti esimerkiksi Suomessa typpipäästöt ovat laskeneet alle puoleen vuoden 1980 tasosta. Rikkipäästömme taas ovat vähentyneet alle kymmenesosaan.

Kiinassa happamoituminen kuitenkin jatkuu edelleen, sillä siellä rikkipäästöjä ei rajoiteta yhtä tiukasti kuin länsimaissa.

PELASTIKO kaukokulkeutumissopimus Pohjoismaiden metsät kuolemasta pystyyn?

Kysymykseen pyrittiin vastaamaan vuonna 1985 aloitetussa tutkimuksessa, jossa kartoitettiin happamoitumisen vaikutuksia Suomen luontoon.

”Oikeastaan voi sanoa, että joissain pienissä metsäjärvissä näkyi happamoitumista, jonka saattoi arvioida johtuvan happamista sateista”, kertoo erikoistutkija Pia Anttila Ilmatieteen laitokselta.

Puitakin harsuuntui, mutta lopulta ei selvinnyt, oliko ilmiön takana happamoituminen vai jotkin muut syyt, kuten kasvitaudit.

Kaikkiaan happosateiden vaikutus näyttää jääneen huomattavasti pienemmäksi kuin pelättiin.

”Pitäisi tietysti kysyä, miten happamoituminen olisi edennyt, jos päästöjä ei olisi vähennetty.”

Anttilan mielestä kaukokulkeutumissopimus on merkittävä esimerkki siitä, miten maat voivat sitoutua yhteisiin tavoitteisiin ympäristön hyväksi. Samantapaista prosentuaalisiin leikkauksiin sitoutumista edellytetään myös nykyisissä hiilidioksidipäästöjä hillitsevissä ilmastosopimuksissa.

Niissä mittakaava on kuitenkin aivan toinen, Anttila muistuttaa.

”Rikin ja typen kohdalla puhutaan päästöjen yksittäisten osien eli epäpuhtauksien poistosta. Hiilidioksidin torjunnassa täytyy tavallaan poistaa koko päästö. Ja se on paljon vaikeampi temppu.”

Suomen saastuneet sisävedet puhdistuivat

SUOMEN sisävedet olivat 1970-luvun alussa surkeassa kunnossa. Järvet rehevöityivät, kalat kuolivat hapen puutteeseen, ja pahimmillaan uimisesta sai iho-oireita. Juomakelpoista vettä oli lähinnä tunturijärvissä.

Syyt olivat selvät. Yhteiskunta kasvoi ja teollisuus, yhdyskunnat, maatalous ja metsäteollisuus laskivat vesistöihin yhä enemmän saasteita. Puhdistus oli puutteellista tai olematonta.

Vesien tilasta oltiin huolissaan. Vesiensuojelua tukivat niin kansalaiset kuin poliitikot. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, miten paha tilanne oli ja mitkä olivat suurimmat kuormittajat. Niinpä kaikkien tahojen oli helppo osoittaa syyttävällä sormella muualle ja vältellä tekemästä parannuksia itse.

Tarvittiin siis paljon tutkimusta. Vuonna 1970 toimintansa aloittanut vesihallitus käynnisti suuren hankkeen, jonka yhteydessä kartoitettiin vesien tila ja Suomen vesistöjen kuormituslähteet. Sen lisäksi laskettiin karkeasti, mitä jätevesien puhdistaminen kullekin kuormittajalle maksaisi.

Selvitys ei ollut aukoton, mutta uraauurtava se oli. Sen avulla saatiin ensimmäistä kertaa kokonaiskuva siitä, mistä vesien kuormitus oli peräisin. Samalla se teki mahdolliseksi puuttua ongelmiin tärkeysjärjestyksessä.

Puhdistus vielä 1970-luvulla alkeellista.

SUURIMPIA vesistöjen kuormittajia olivat 1970-luvulla metsäteollisuuden ohella yhdyskunnat. Vesienpuhdistamoja ei ollut tai ne olivat alkeellisia, kuten mekaanisia siiviläverkkoja, jotka ottivat kiinni vain suurimmat kiinteät jätteet, kuten rotat.

Alkoi työläs ja hidas urakka kunnallisten vedenpuhdistamojen rakentamiseksi.

Ponnistelut tuottivat tulosta. Esimerkiksi Jyväsjärveä pidettiin 1960–1970-luvuilla maan saastuneimpana. Jyväskylä laski jätevetensä siihen puhdistamattomina, kaatopaikka sijaitsi järven rannalla, ja teollisuus, pahimpana Kankaan paperitehdas, ohjasi päästönsä suoraan järveen. Järvessä oli kalakuolemia, ja 1970-luvun alussa sen pohjaa pidettiin käytännössä kuolleena. Jätevedenpuhdistamo valmistui 1974. Järven kaloja on voinut syödä vuodesta 1997.

PIENISTÄ paikallisista puhdistamoista edettiin kohti suuria, keskitettyjä laitoksia. Esimerkiksi Viikinmäen jätevedenpuhdistamo valmistui vasta 1994. Se käsittelee Helsingin, Vantaan, Keravan, Tuusulan, Järvenpään ja Sipoon jätevedet. Sitä ennen ne oli johdettu pienempiin ja puhdistusteholtaan heikompiin laitoksiin ympäri pääkaupunkiseutua.

Samanlaisia laitoksia nousi sittemmin ympäri Suomea. Nykyään yhdyskuntien jätevedet käsitellään tehokkailla biokemiallisilla menetelmillä.

Jätevedenpuhdistamot eivät ole halpoja. Viikinmäen rakentamiskustannukset olivat yli miljardi markkaa, nykyrahassa yli 240 miljoonaa euroa.

Tästä huolimatta kuntapäättäjät oli helppo saada mukaan suojelutyöhön, muistelee eläkkeellä oleva ympäristöneuvos Hannele Nyroos. 1970–1980-luvuilla kunnallispoliitikot tukivat vesiensuojelua vahvasti, ja aktivistit vaativat äänekkäästi jätevesien puhdistamista aiempaa paremmin.

Hieman hitaammin jätevesien käsittelyyn saatiin mukaan metsä- ja muu teollisuus. Nyroosin mukaan aluksi lobbarit pelottelivat, että puunjalostusteollisuus lakkaa Suomesta. Lopulta teollisuus sitoutui päästörajoituksiin hyvin.

TEKNIIKAN merkitystä ei sovi unohtaa. Nykyaikainen jätevedenpuhdistus on monivaiheinen prosessi, johon sisältyy kiinteän aineen poistoa, fosforin kemiallista saostusta ja biologinen käsittely.

Näistä keskeisin on biologinen käsittely, joka tehdään yleensä aktiivilietteellä. Siinä bakteerit kuluttavat vedestä orgaanista ainetta ja irrottavat typpeä. Prosessin perusidea on yli sata vuotta vanha, mutta se on kehittynyt paljon.

Jatkuvat mittaukset tehostavat puhdistusta, ja niiden avulla säästetään energiaa.

Useimmilla laitoksilla vesi myös jälkikäsitellään joko typen- tai fosforinpoiston parantamiseksi. Viikinmäen jätevedenpuhdistamolla on ollut nitraattityppeä poistava biologinen suodatin vuodesta 2004.

Tulevaisuudessa puhdistus saattaa täydentyä esimerkiksi haitta-aineiden, kuten lääkejäämien, poistamisella.

”Tällaisia prosesseja on jo käytössä esimerkiksi Sveitsissä”, kertoo Helsingin seudun ympäristöpalvelujen kuntayhtymän HSY:n projektipäällikkö Anna Kuokkanen.

Maanviljelyn fosfori yhä ongelma

ISOT yksittäiset vesien kuormittajat on helppo tunnistaa, ja niille voidaan asettaa velvoitteita. Paljon vaikeampaa on tavoittaa pieniä kuormituslähteitä. Niiden kohdalla vastuu jakautuu pieniksi puroiksi.

Maanviljelyn fosforipäästöt ovat tätä nykyä Suomen vesistöjen suurimpia ongelmia. Hankalia ovat myös haja-asutusalueiden jätevedet, joita yritettiin saada kuriin lailla haja-asutusalueiden jätevesisääntelystä, kansan suussa paskalailla.

”Siinä moni asia meni pieleen. Tarkoitus oli hyvä ja suunta oikea, mutta toteutus oli liian kunnianhimoinen. Väärää tietoa jaettiin paljon. Ensimmäisen kerran tuntui siltä, että yleinen mielipide oli vesiensuojelua vastaan”, Hannele Nyroos muistelee.

Laki sälytti syrjäseutujen asukkaille ja mökkiläisille kustannuksia, joita monet pitivät liian suurina haja-asutuksen vesistöille aiheuttamaan kuormitukseen nähden.

Sille ei voi mitään, että vesien parantaminen on kallista. Suomen vesilaitosyhdistys arvioi kunnallisten jätevedenpuhdistamoiden perivän käyttäjiltään vuosittain noin 1,1 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat teollisuuden jätevesien käsittelykustannukset, joita kuluttajat maksavat ostaessaan tuotteita.

Artikkeli julkaistiin Tiede-lehdessä 11/2018

Otsikoi ja vastaa vihkoosi seuraaviin kysymyksiin:

1.      Mitä artikkelissa kerrotaan otsonikadon hoidosta?

2.      Mitkä asiat saivat aikaan lyijyn kieltämisen?

3.      Millä tavoin happosateet  saatiin vähenemään?

4.      Miten Suomen sisävesien tilanne on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa?

5.      Mitä toimenpiteitä on tehty Suomen sisävesien tialnteen kohentamiseksi?

6.      Mikä on tätä nykyä Suomen vesistöjen suurimpia ongelmia?

7.      Mitä artikkelissa tarkoitetaan  ”paskalailla”?